Pääsimme helpon synnytyksen ja minun hyvän kunnon takia jo samana päivänä kotiin, joka oli ehdoton tahtoni. Halusin ottaa esikoisena kainaloon ja rutistaa ja koittaa siirtää ajatukset häneen ja siihen, että minulla on hänet. Myös lääkäri oli samaa mieltä, että kotia on hyvä päästä pitkien päivien jälkeen.

Kotiin oli ihana tulla ja nukkua omassa sängyssä. Kotona kuitenkin se asia, että meidän vauva ei tule kotiin alkoi käydä päivä päivemmältä selväksi. Mikään ei ollut muuttunut, mutta kaikki oli kuitenkin päälaellaan.

Tessan syntymän jälkeisenä tiistaina soitin obduktioon, koska halusin tietää koska Tessa olisi heidän osaltaan valmis ja koska voisimme tulla hänet hakemaan ja pukea äitini kutomaan mekkoon. Järkytys oli suuri kun minulle kerrottiin, että hänet kapaloitu ja "pakettia" ei voisi enää avata, ainoastaan myssyn voisi laittaa päähän. En meinannut saada puhelua lopetettua kun hysteerinen itku nosti päätään ja juoksin pihalle itkemään. Se tunne on jotain hirveää kun koittaa päästä itseään pakoon.

Keskiviikkona kävimme valitsemassa Tessalle viimeisen leposijan, varaten myös itsellemme paikan, jotta pääsisimme pienen enkelimme viereen siinä vaiheessa kun meidän aika on.

Tätä kirjoittaessa Tessa syntymästä on viikko aikaa. Tänään 18.9. meillä piti olla äitiyspolilla synnytystapa-arvio, jota ei tarvittukaan. Ajanvarauslapun tulosta asti sitä oli odotettu kuin kuuta nousevaa, jotta pääsisimme näkemään pienen tyttömme masussa vielä kerran ennen varsinaista kohtaamista. Nyt masussa ei ole kuitenkaan ketään eikä mitään mitä odottaa. Ajatus siitä mursi minut täysin ja ahdistus painaa raskaana taakkana.

Päivämääriä on tulossa vielä monta...

Välissä tunnen surua, välissä vihaa, pystyn keskustelemaan rauhallisesti asiasta ja toimimaan normaalisti. Suru painaa kuitenkin koko ajan, kun katson peiliin näen vain surua. Onneksi meillä on tuo pikku neiti ja Lassen teini-ikäinen poika, jotka saavat hymyn herkästi huulille.

Hiljaiset hetket ovat pahoja, niiden aikana ehdin miettiä kaunista enkeliämme ja sitä millaista elämä olisi ollut kun hänet olisimme kotiimme saaneet. Mietin myös sitä mitä pahaa olen tehnyt, että rangaistus on tätä luokkaa ja sitä miksi ihmiset, jotka pilaavat lapsensa elämän jo kohtuun saavat lapsia.

Koko yön kestäneiden supistelujen jälkeen kätilöt tekivät aamulla päätösen, että meidät siirrettäisiin synnytyssaliin. Kohdun suu ei ollut vielä juurikaan avautunut, mutta olivat sitä mieltä että kipu alkaa olemaan jo sen verran kovaa, että saisin epiduraalin.

Meidät siirrettiin aamulla noin klo9. Asiansa osaava anestesialääkäri tuli laittamaan puudutusta ja onnistui hyvin sen kahden minuutin aikana kun supistukset ei jännittäneet kroppaa. Mikä helpotus olikaan kun sain vihdoin rentoutua.

Kätilö laittoi minulle oksitosiinitipan tippumaan ja sitten odotettiin taas. Odotus ei onneksi ollut tällä kertaa pitkä vaan jo reilun tunnin päästä kuului poks kun lapsivesi meni.

Lasse lähti käymään tupakilla ja otti onneksi puhelimen mukaan ja laittoi sen päälle soittaakseen siskollensa. Itselläni alkoi olla jo olo, että pidän jalat ristissä, että pieni ei syntyisi ennen kuin isi ehtii takaisin. Soitin Lasselle ja tuumasin "et alappa lentää tänne". Tässä vaiheessa kätilö totesi kohdunsuun olevan täysin auki. Muutamalla työnnöllä enkelimme saapui tähän maailmaan vain siksi, että saisimme pitää häntä hetken sylissä hyvästelläksemme.

Meidän pieni kaunis prinsessa. Tummatukkainen kopio isosiskostaan. Jo ihan oikea vauva, joka olisi kokonsa puolesta selvinnyt jo täysin. Hän oli 49cm pitkä ja painoa oli 2255g.

Nimeksi hänelle oli jo hyvissä ajoin päätetty Tessa Tinja Wanessa, virallisesti häntä ei ole olemassakaan, mutta meille aina.

 

Aamu pikkuhiljaa valkeni ja kello läheni kahdeksaa jolloin olimme sopineet olevamme sairaalassa.

Edellisiltana olin jo lääkärille ilmoittanut, että haluan vauvan nopeasti pois, jotta voin unohtaa asian ja alata keskittymään Einiin ja toipumiseen sitä kautta. Unohtaa minkä asian?! Tätä asiaa ei unohda koskaan, olihan tyttäremme enemmäin kuin toivottu, vaikka raskaus tietyllä tapaa yllätys olikin. Tessa oli otettu jo täysin perheemme jäseneksi ja kaikki laskivat päiviä koska hän liittyisi seuraamme.

Olin jo edellisiltana saanut jonkin tabletin joka valmistaisi kohtua käynnistystä varten. Sairaalaan saavuttuamme lääkärit käänsivät Tessan raivotarjontaan poikkitilasta. Käännön jälkeen meidät siirrettin osastolle, saimme oman kahden hengen huoneen ja siellä aloitettiin Cytotec puolella annoksella. Puoli annosta vain siksi, että kohtuullisen tuore sektioarpi kohdussani ei joutuisi liian lujille.

Olimme molemmat reippaita ja asiallisia otimme asiat asioina ja koitimme olla miettimättä liikoja. Edelleenkin toiveena ja luulona, että pääsisimme pian kotiin. Tässä vaiheessa emme onneksi tienneet kuinka kauan joutuisimme odottamaan.

Meidän huoneessa kävi vuorotellen sosiaalityöntekijä, kätilö, lääkäri, HEA-työntekijä jne. Kaikki aivan ihania ihmisiä, jotka ottivat asiamme raskaasti. Mainitsin, että pelkään yötä kun joudun olemaan yksin mietteissäni ja nämä ihanat ihmiset kertoivat, että Lasse saa jäädä viereiseen sänkyyn nukkumaan.

Maanantai meni eikä kropassani tapahtunut mitään, myös tiistai meni odotellessa, keskiviikkona odotettiin edelleen. Keskiviikko-torstai välisenä yönä sentään alkoi jo vähän supistella ja jouduin pyytää useamman kerran kipuläkkeitä. Torstaina tehty sisätutkimus tuotti kuitenkin pettymyksen, ei ollut supistuksista huolimatta tapahtunut mitään. Torstaina sainkin jo sitten maanantaihin verrattuna nelinkertaista annosta Cytotecia ja iltasella alkoivat kipeät 30-40s. kestävät supistukset, jotka tulivat tiheään, noin 2 minuutin välein.

Nukahdin sunnuntai-iltana olosuhteisiin nähden hyvin. Ja nukuinkin kohtuu pitkään yhtäjaksoisesti kunnes aamuyöllä heräsin ja totuus iski jälleen tajuntaan.

Kävelin paljain jaloin kosteassa maassa pitkin pihoja ja itkin, itkin niin syvältä kuin vain voi. Itkin ja kävelin kunnes jalkapohjat alkoivat olla jo niin kylmät etten enää pystynyt. Ajattelin, että kaikki muut vielä nukkuvat niin en voi mekastaa sisällä, löysin kuitenkin itseni Einin huoneen sohvalta yrittämässä pakoon omasta kehostani, jonnekin minne ottaisin vain molemmat tyttäreni. Jonnekin missä Einin lisäksi myös Tessa olisi terve ja iloinen. Mun ikiomat prinsessat.

Tuolloin yöllä kirjoitin seuraavan päivityksen facebook seinälleni:
Mä haluan ottaa mun auringon ja mun tähden ja juosta, juosta auringon nousuun ja unohtaa. Mutta mä en voi, mun on oltava kahden tunnin päästä vahvempi kuin koskaan ja jaksettava sitä rääkkiä mahdollisesti monta päivää vain siksi, että mä saan mun tähden vain pieneksi hetkeksi ja vain siksi että se otetaan multa.

Lauantai 5.9.2015 meni siivotessa ja leipoessa olihan meillä tarkoitus olla sunnuntaina Leevin 12 vuotissynttärit. Siinä hötäkässä liikkeiden tunnustelu jäi vähemmälle ja illalla aloin miettiä olenko tuntenut liikkeitä. Yöllä asia vaivasi jo kohtuullisen paljon, kun en saanut asennonmuutoksillakaan liikkeitä tuntumaan.

Aamulla kuuden aikaan asia vaivasi jo niin paljon, että nousin ja koitin syödä suklaata ja juoda makeaa mehua, jotta pieni alkaisi reagoimaan. Edelleenkään ei mitään.

Yhdeksän aikaan soitin ensimmäisen kerran synnärille ja sieltä neuvoivat laskemaan liikkeitä kyljellä maaten, ensin tunnin ja jos sinä aikana ei tule 10 liikettä niin toinen tunti perään. Ei liikkeitä ei tullut ensimmäisen tunnin eikä vielä seuraavankaan aikana.

Vielä silloinkin olin itse hyvillä mielin, soitin äitini apuun täyttämään kakkuja ja ohjeistin miehelle viimeisiä siivouksia ja lähdin itse synnärille todeten lähtiessä "Käväisen käyrillä, kyllä mä ehdin takaisin siksi kun vieraat tulee". Ei, en ehtinyt.

Synnärille saavuttuani pääsin samantien tutkimushuoneeseen ja antureita alettiin laittaa vattalleni. Ensin kokeili kätilöopiskelija ja hän ei löytänyt sydämen jumpsutusta. Siinäkään vaiheessa en vielä hätääntynyt vaan ajattelin, että vauvahan on köllinyt poikittain ja ääniä on ollut välissä vaikea löytää. Seuraavaksi tuli vanhempi kätilö kokeilemaan ja melko nopeaan totesi, että pyydetään lääkäriä varmistamaan asento niin löydetään äänet paremmin.

Lääkäri laski ultra-anturin vattalleni ja alitajuntani sanoi siinä vaiheessa, että siellä ei ole mitään elämää, järki tätä ei vielä uskonut. Lääkäri siirteli anturia ja hetken päästä totesi "täällä ei ole sykettä".

Nuo niin kovin pienet, mutta meidän maailmamme romahduttavat sanat.

Olin synnärillä siis edelleen yksin, shokissa, itkien hysteerisesti. Sain änkytettyä jossain välissä, että haluan mieheni tänne. Ja ystävällinen kätilö lähti soittamaan, jossain välissä sain lähetettyä äidilleni tekstiviestin KUOLLUT.

Hieman rauhoituttuani minut otettiin uudelleen pöydälle, otettiin viljelynäytteet ja ultrattiin lisää, edelleen vatsasta löytyi täysi hiljaisuus. Meidän pikku-prinsessa oli todellakin kuollut, se ei ollutkaan pahaa unta. Ei siitä ei herännyt vaikka kuinka toivoi.

Lasse oli lähtenyt ensimmäisten vieraiden tullessa ovella vastaan, äitini jäädessä kertomaan surullisia uutisia ja hoitamaan esikoistamme sekä Lassen poikaa Leeviä.

Lasse tuli tutkimushuoneeseen ja hänkin joutui kohtaamaan asian, se todellakin oli totta.

Meidät ohjattiin odottamaan perhehuoneeseen, lääkärin ja kätilöiden selvitellässä jatkoa. Olisimme saaneet jäädä samantien osastolle, mutta koin tärkeäksi päästä yöksi kotiin ja halata esikoistamme oikein kunnolla, nukkua omassa sängyssä, kerätä voimia seuraaviin elämäni raskaimpiin päiviin.