Aamu pikkuhiljaa valkeni ja kello läheni kahdeksaa jolloin olimme sopineet olevamme sairaalassa.

Edellisiltana olin jo lääkärille ilmoittanut, että haluan vauvan nopeasti pois, jotta voin unohtaa asian ja alata keskittymään Einiin ja toipumiseen sitä kautta. Unohtaa minkä asian?! Tätä asiaa ei unohda koskaan, olihan tyttäremme enemmäin kuin toivottu, vaikka raskaus tietyllä tapaa yllätys olikin. Tessa oli otettu jo täysin perheemme jäseneksi ja kaikki laskivat päiviä koska hän liittyisi seuraamme.

Olin jo edellisiltana saanut jonkin tabletin joka valmistaisi kohtua käynnistystä varten. Sairaalaan saavuttuamme lääkärit käänsivät Tessan raivotarjontaan poikkitilasta. Käännön jälkeen meidät siirrettin osastolle, saimme oman kahden hengen huoneen ja siellä aloitettiin Cytotec puolella annoksella. Puoli annosta vain siksi, että kohtuullisen tuore sektioarpi kohdussani ei joutuisi liian lujille.

Olimme molemmat reippaita ja asiallisia otimme asiat asioina ja koitimme olla miettimättä liikoja. Edelleenkin toiveena ja luulona, että pääsisimme pian kotiin. Tässä vaiheessa emme onneksi tienneet kuinka kauan joutuisimme odottamaan.

Meidän huoneessa kävi vuorotellen sosiaalityöntekijä, kätilö, lääkäri, HEA-työntekijä jne. Kaikki aivan ihania ihmisiä, jotka ottivat asiamme raskaasti. Mainitsin, että pelkään yötä kun joudun olemaan yksin mietteissäni ja nämä ihanat ihmiset kertoivat, että Lasse saa jäädä viereiseen sänkyyn nukkumaan.

Maanantai meni eikä kropassani tapahtunut mitään, myös tiistai meni odotellessa, keskiviikkona odotettiin edelleen. Keskiviikko-torstai välisenä yönä sentään alkoi jo vähän supistella ja jouduin pyytää useamman kerran kipuläkkeitä. Torstaina tehty sisätutkimus tuotti kuitenkin pettymyksen, ei ollut supistuksista huolimatta tapahtunut mitään. Torstaina sainkin jo sitten maanantaihin verrattuna nelinkertaista annosta Cytotecia ja iltasella alkoivat kipeät 30-40s. kestävät supistukset, jotka tulivat tiheään, noin 2 minuutin välein.