Nukahdin sunnuntai-iltana olosuhteisiin nähden hyvin. Ja nukuinkin kohtuu pitkään yhtäjaksoisesti kunnes aamuyöllä heräsin ja totuus iski jälleen tajuntaan.

Kävelin paljain jaloin kosteassa maassa pitkin pihoja ja itkin, itkin niin syvältä kuin vain voi. Itkin ja kävelin kunnes jalkapohjat alkoivat olla jo niin kylmät etten enää pystynyt. Ajattelin, että kaikki muut vielä nukkuvat niin en voi mekastaa sisällä, löysin kuitenkin itseni Einin huoneen sohvalta yrittämässä pakoon omasta kehostani, jonnekin minne ottaisin vain molemmat tyttäreni. Jonnekin missä Einin lisäksi myös Tessa olisi terve ja iloinen. Mun ikiomat prinsessat.

Tuolloin yöllä kirjoitin seuraavan päivityksen facebook seinälleni:
Mä haluan ottaa mun auringon ja mun tähden ja juosta, juosta auringon nousuun ja unohtaa. Mutta mä en voi, mun on oltava kahden tunnin päästä vahvempi kuin koskaan ja jaksettava sitä rääkkiä mahdollisesti monta päivää vain siksi, että mä saan mun tähden vain pieneksi hetkeksi ja vain siksi että se otetaan multa.