Lauantai 5.9.2015 meni siivotessa ja leipoessa olihan meillä tarkoitus olla sunnuntaina Leevin 12 vuotissynttärit. Siinä hötäkässä liikkeiden tunnustelu jäi vähemmälle ja illalla aloin miettiä olenko tuntenut liikkeitä. Yöllä asia vaivasi jo kohtuullisen paljon, kun en saanut asennonmuutoksillakaan liikkeitä tuntumaan.

Aamulla kuuden aikaan asia vaivasi jo niin paljon, että nousin ja koitin syödä suklaata ja juoda makeaa mehua, jotta pieni alkaisi reagoimaan. Edelleenkään ei mitään.

Yhdeksän aikaan soitin ensimmäisen kerran synnärille ja sieltä neuvoivat laskemaan liikkeitä kyljellä maaten, ensin tunnin ja jos sinä aikana ei tule 10 liikettä niin toinen tunti perään. Ei liikkeitä ei tullut ensimmäisen tunnin eikä vielä seuraavankaan aikana.

Vielä silloinkin olin itse hyvillä mielin, soitin äitini apuun täyttämään kakkuja ja ohjeistin miehelle viimeisiä siivouksia ja lähdin itse synnärille todeten lähtiessä "Käväisen käyrillä, kyllä mä ehdin takaisin siksi kun vieraat tulee". Ei, en ehtinyt.

Synnärille saavuttuani pääsin samantien tutkimushuoneeseen ja antureita alettiin laittaa vattalleni. Ensin kokeili kätilöopiskelija ja hän ei löytänyt sydämen jumpsutusta. Siinäkään vaiheessa en vielä hätääntynyt vaan ajattelin, että vauvahan on köllinyt poikittain ja ääniä on ollut välissä vaikea löytää. Seuraavaksi tuli vanhempi kätilö kokeilemaan ja melko nopeaan totesi, että pyydetään lääkäriä varmistamaan asento niin löydetään äänet paremmin.

Lääkäri laski ultra-anturin vattalleni ja alitajuntani sanoi siinä vaiheessa, että siellä ei ole mitään elämää, järki tätä ei vielä uskonut. Lääkäri siirteli anturia ja hetken päästä totesi "täällä ei ole sykettä".

Nuo niin kovin pienet, mutta meidän maailmamme romahduttavat sanat.

Olin synnärillä siis edelleen yksin, shokissa, itkien hysteerisesti. Sain änkytettyä jossain välissä, että haluan mieheni tänne. Ja ystävällinen kätilö lähti soittamaan, jossain välissä sain lähetettyä äidilleni tekstiviestin KUOLLUT.

Hieman rauhoituttuani minut otettiin uudelleen pöydälle, otettiin viljelynäytteet ja ultrattiin lisää, edelleen vatsasta löytyi täysi hiljaisuus. Meidän pikku-prinsessa oli todellakin kuollut, se ei ollutkaan pahaa unta. Ei siitä ei herännyt vaikka kuinka toivoi.

Lasse oli lähtenyt ensimmäisten vieraiden tullessa ovella vastaan, äitini jäädessä kertomaan surullisia uutisia ja hoitamaan esikoistamme sekä Lassen poikaa Leeviä.

Lasse tuli tutkimushuoneeseen ja hänkin joutui kohtaamaan asian, se todellakin oli totta.

Meidät ohjattiin odottamaan perhehuoneeseen, lääkärin ja kätilöiden selvitellässä jatkoa. Olisimme saaneet jäädä samantien osastolle, mutta koin tärkeäksi päästä yöksi kotiin ja halata esikoistamme oikein kunnolla, nukkua omassa sängyssä, kerätä voimia seuraaviin elämäni raskaimpiin päiviin.